YLÄKUOLOKOHTA (eli käännetään keula kotiin päin)

Niin kerta! Ollaan yläkuolokohdassa. Jos ei mitään muuta jääny ammattikoulusta mieleen, niin se "imu, puristus, työ ja poisto". Yläkuolokohta on se kohta, jossa mäntä käy korkeimmillaan. Tästä alkaa meidänkin paluu takaisin alas.

Meillä on ollut hyvä päivä! Laihat oli Hermannin kahvit aamulla. Kahvin vika, ei Hermannin. Kahdeksalta oltiin jo rattailla. Suunnattiin neulapohjoiseen.

Hotellilta hotellille oli matkaa 218km. Heti Quebecistä lähdettyä alkoi vuoristo - matala, mutta mukava. Liikennettä ei ollut ollenkaan, koska oli lauantai. Keli oli hieno, maisemat hienot ja mieli hyvä... - Paitsi Hermannilla. Herkolla aloi olla tupakit ihan loppu. Se on varotellu jo muutaman päivän, että mistä löydetään tupakkia. Oudommille tiedoks, Reke ei polta, mutta on opetellu irti Nicotinell-pastilleilla. Pastilleita menee hyvään tahtiin...

Muistin jopa yhdellä levikkeellä kuvata meidän autonkin. Tai Nissanihan se vain on. Tämän jälkeen huomattiin yhtäkkiä, että jäiköhän Hermanni kyydistä?! Takapenkiltä ei kuulunu mitään! Sitten kuultiin, että nyt on oikeasti vain YKSI "tupakki" jäljellä. (Hiljaseksihan se vetää).

Saavuttiin Saguenayhin tai tarkemmin Chicoutimiin ennen yhtätoista. Hornastiin Hortonilla lihawrapit ja kahvit nassuun. Siitä käänneltiin keula Kenogamiin, eli Jonquigeen, missä Sakun haudan piti olla. Katselin Googlen satelliitista Kenogamin keskustan hautausmaan ja suunnattiin sinne.
Nähtiin hautausmaa ja ois tarvittu köysiä! Jäsen R72 kävi semmosilla kierroksilla, että näytti lentoon lähtevän! Piti jo ärähtää, että -"Nyt rauhotutte, eikä kukkaa noiju mittää!" Hautausmaalla oli käynnissä uurnanlasku. Komensin pojat paikalleen ja kiersin hautausmaan itsekseni. Hyvin pian mulle selvisi, että tämä on väärä paikka. Ajettiin päämäärättömästi hetken aikaa ja sitten päätin, että on pakko päästä nettiin.

Ajettiin Tim Hortonsille, googlasin ja huomasin, että toinen (se oikea) hautausmaa on tuon edellisen takapuolella. Kaivoin osoitteen naviin ja sehän löytyi! Ajettiin portille ja - se oli lukossa!! Hautausmaan portin kyltti oli oikea, maasto oli oikea, mutta portti lukossa! Portilla oli tiettävästi puhelinnumero portin avaajaa varten. Yritin kahtakin ohikulkijaa saada soittamaan siihen numeroon ja pyytämään avaajaa paikalle. Nämä molemmat vain levitteli käsiään, pahoitteli, eikä ymmärtänyt englantia. Sanoin, että nyt me ostetaan voimapihdit! Eipä oo moni kertonu blogissa murtautuneensa hautausmaalle. Nyt oli jo syytä! Leskeläkin meinas, että kyllä hän vielä aidan yli pääsee. Käveltiin autolle päin ja samalla huomasin, että nyt siellä hautausmaalla kävelee jotain mummuja! Leskeläkin ihan juoksi autoon ja niin teki vanhempi Karsikaskin! Ajettiin portille ja portti oli auki! Siellä oli kaksi vanhempaa mummoa ja nuorempi mies. Esitin niille asiani. Ymmärsivät englantia ja olivat hyvin auttavaisia. Eivät kuitenkaan tienneet Sakun hautaa. Me kierrettiin hautoja ja sitten me kierrettiin hautoja ja sitten me kierrettiin hautoja. Ei löytynyt Sakua! Se tiedettiin, että Sakun ja Ilmin tyttö Sonia Astrid on haudattu neljän kuukauden vanhana tähän hautausmaahan, mutta hänellä ei ole hautakiveä. Sakua ei vain löytynyt...

Meijän Hermanni oli jo ihan down... Helle porotti ja minulla oli jo hätä papoista. Moni kivistä oli nurin, eikä nähty mitä niissä luki. Reken kans yritettiin jo yhtä nostaa, mutta ei voimat riittänyt. Isä Karsikaskin jo päätti yrittää...

Ei auttannu, eikä voimat riittänny. Päätin, että nyt lähetään ja haetaan lisää ohjeita netistä. Päätin mennä maksulliseen nettiin, mutta en päässyt! Ei voinut olla totta! Nyt ku nettiä tarvis, niin ei toimi! Ja taas lähdettiin Hortonsiin. Matkalla ehdotin, että nyt käydään ostamassa rautakanki. Saadaan edes raotella niitä kaatuneita kiviä. Papat vielä jarrutteli... Sanoin, että nyt käännetään viimeinenkin kivi!! Siitä se sanonta lienee saanut alkunsa... Googlasin Sakun hautakiven kuvan taas ja kaiken tiedon mitä aiemminkin. Silti näin, että yhdeksän minuutin päässä pitäisi olla yksi toinen (tai siis kolmas) hautausmaa ja niinpä me ajettiin sinne.

Se hautausmaa näytti heti lupaavalta! Jakauduttiin etsintäpartioihin. Minä kauemmaks, Reke laitaan ja isä keskelle... Monta samanlaista kiveä ja melkein samalta vuodelta. Aurinko porotti ja oli KUUMA! Sakua ei vain löytynyt. Hetken minä jo pelkäsin toistakin raatoa, kun en nähnyt Rekeä hetkeen. Elossa oli kuitenkin. Lopulta totesin, että ei nämä haudat natsaa!

Ehdotin pojille (sille mun isälle ja sille toiselle tosi masentuneelle), että en keksi muuta, ku ajetaan tätä 170 tietä (Boul. du Royaume) pitkin ja käydään joka hautausmaa läpi mikä nähdään. Ajettiin edelliseltä ehkä 200m, niin vasemmalla oli hautausmaa! Puhuin jo rumia! Jos se tuossa on niin...!!
No, päräytettiin auto ympäri ja sillä koko hautausmaalla oli ehkä 100 hautakiveä. Ainoat tuijat (pensaat) kasvoi jo puina. Kuvasta päätellenhän Sakun hauta oli tuijan vieressä. Papat komensin jäämään autoon, kun kävin tarkastamassa sen ainoan tuijapensasaidan. Kun pääsin pensaan päähän, sieltä kurkisti SAKU! - Tuuletin!!!

Nostin kädet ylös ja tuuletin kunnolla! Eivät edes autossa uskoneet todeksi. Oli ihan näin matkanjärjestäjänkin puolesta voittajafiilis. Kyllä helepotti! Siinä se nyt oli Pikkulan Saku! Mies joka on lähtenyt minun naapurista ja on kuollut ennen, tai ainakin samana vuonna, kuin siskon poika Reke on syntynyt (1944). Ja siitä kuolemastakin kului armolliset 31 vuotta, ennen kuin se sama kinkeripiiri on kokenut valon, kun minä oon syntynyt (1975).
Jäsen R72 sanoi heti, että itkis jos kehtais, eikä se kummelmalta tuntunut meistä muistakaan...

Arvatkaapa kahesti, kun tuon päälle hain kompeilematta pitkän pullon viskiä ja löysin vielä Hermannille neljä rasiaa "tupakkia", niin oliko meillä kaikilla hyvä mieli hotellilla. Oli meillä! Reke oli kerenny miettiä jo kaikki sanat millä tavalla kertoo, ettei sitä hautaa löytyny. Jäi neki repliikit käyttämättä! Kyllä nyt hymmyilyttää - kuskiaki! Puhuttiin Sakusta ja Sakun vaimosta Ilma Ottiliasta (Pihlajasaari) ja monesta muusta asiasta, kun isä kysyi, - "Mikä se oli se ottelija?"Kerroin, että Sakun silloinen vaimo. Isä: - "Niin-niin, mutta mikä oli laji?!!"

Huomenna mennään haudalle tykötarpeiden kans ja tehdään siitä oikein suomalainen hauta. Täällähän ne ei haudalle kukkia vie, eikä muutenkaan enemmin koristele. Saattavatpa vielä yllättyä...

Parolan nummia muistellen jäsen R72 piti meille myös iltahartauden tapaillen kotikylän saarnamiehen sanoja...
"...ja erikoisesti minun tulivat mieleeni ne Unkarin lapset, kuinka moninaisissa olosuhteissa ne saavat kärsiä."

Meillä oli todellakin hyvä päivä. Mutta kuten jo sanoin, niin yläkuolokohta on saavutettu. Kun huomenna saadaan hauta kuntoon, sitten katsellaan maisemia ja maanantaina aletaan jo laskeutua alas päin.

Pidän teille kaikille kommentoijille vielä palautepäivän, kunhan kerkeän. Teidän kommentit on meille enemmän kuin tärkeitä! - Kiitos!