OLLAAN LOMALLA!

- "Vaan seuraavaksi me mennään Austraaliaan! Jos vaan näitä elonpäiviä riittää. Käyvvään kahtomassa missä ne Koposperäset on asunu." Tämmöset oli kuviot Helsinki Vantaan lentokentällä, kun napsuteltiin lähdön kunniaksi kahvit ja konjakit.

Kentällä me oltiin tietenkin hyvissä ajoin. Päpi ja Anita nakkas meidät sinne jo ennen yhtä. Rekehän siellä jo istua näpötti. Kerttu, Jarkko ja Leena oli saattomiehinä.

Kokemuksesta viisaastuneena kopattiin taas lentokentältä yksi pyörätuoli. Helsingissä se oli kylläkin turhaa, koska lähtöportti oli ihan vieressä. Lento Islantiin meni nopeasti. Reykjavikissa ei avustajat kerenneet hätiin, kun me kärräiltiin jo ominpäin seuraavalle lähtöportille. Jätin Reken portille ja lähdin käyttämään toista poikaa vessassa. Sillä aikaa oli avustajat tavoittaneet uhrinsa ja siepanneet ihmispaljoudesta lähtöportin toiselle puolelle. Olipa poika osannut panna sen verran kampoihin, että eivät saaneet vietyä pidemmälle. Niinpä me isänkin kanssa kerettiin samaan kyytiin. Olikin semmonen kyyti, jossa ei ennen olla oltu. Meidät pakattiin "lasikonttiin", joka ajettiin koneen kylkeen ja meidät pukattiin koneeseen. 

Toronton lento olikin vähän kitkusempi. Jo lähtiessä koneessa oli ilmastointi niin isolla ja kylmällä, että viltit oli tarpeen. Eikä siitä nukkumisesta tietenkään tullut mitään. Nettikään ei toiminut. Tai toimi, mutta oli muuttunut maksulliseksi. Jääkiekko-ottelu olis vähän kiinnostanut, mutta luotettiin kyllä Kanadaan. Islannissa jo kuultiin, että Suomi on lyönyt Venäjän ja varmasti loppuottelussa.

Torontossa olikin sitten monta tyttöä odottelemassa pyörätuolineen. Ensimmäinen sieppasi Reken ja lähti viilettämään, eikä meillä isän kans ollut toiveitakaan pysyä mukana. Touhuttiin isälle oma tyttö ja matka jatkui! Hissimatkan jälkeen papat lastattiin taas autoon ja minä hipsin passintarkastukseen odottelemaan. 

Kerkesin odotella hyvän tovin ennen kuin pappoja tuotiin. Passintarkastuksessa sain tytöiltä selvästi myötätuntoisia ja osaaottavia hymyjä, kun selvisi, että olen näiden herrojen kanssa yksin liikenteessä. Laukkuja odoteltiinkin sitten kauan. Toooooosi kauan. Tuli ne kuitenkin lopulta. Maksettiin porter, siis kantaja joka kärräsi laukut autovuokraamoon. 

Hertzillä homma toimi ihan hyvin. Sain valita auton Dodgen, Jeepin ja Nissanin väliltä. Sanoin, että en nyt ainakaan Nissania ota, mutta kun näin auton niin mieli muuttui. Nissan oli niistä suurin ja nyt meillä on sitten Murano. Pakattiin papat ja laukut autoon, virittelin navigaattorin ja syöksyttiin tielle. Ainakin kaksi liittymää pyyhkäsin pitkäksi, mutta osuttiin kuitenkin lopulta hotellille.

Hotelli on taattua Marriott laatua. Lobbyn bistrossa syötiin ciabattat ja painuttiin pehkuihin. Kello oli silloin paikallista aikaa 22:10. Yhdeltä heräsin kun Reke hipsutteli huoneessa. Meinasin jo komentaa, että pää tyynyyn, mutta ei tarvinnut. Kolmelta herättiin kuitenkin koko porukka. Ennen puolta neljää jäsen R72 istui jo suomilippis päässä ja villasukat jalassa sängynlaidalla. Tyytyväisenä pisteli ruisleipää poskeen.

Minä olen nyt paukutellut blogia ja järjestin pojille katsomon tuohon ikkunan eteen. Hyvin ovat viihtyneet. Siinä ne noituu isoja rekkoja, bongailevat lentokoneita ja eläimiä. 

Nyt minä nykäsen rytkyt niskaan ja lähden viemään nuo pojat aamupalalle. Käydään samalla tarkastamassa onko meidän auto vielä pihalla. Epäilenpä vaan, että ei malteta notkua kauan hotellilla vaan lähdetään katselemaan maisemia. Puolen päivän jälkeen mennään Ainolle ja Brucelle lounaalle ja katsomaan se Suomi - Kanada loppuottelu. Voitte varmaankin kuvitella, että siellä on ääntä ilmassa.