PALUUMATKALLA

Kotiin päin tulossa. Eilen illalla tehtiin jonkinlainen mehtä-/maaseutuajelu. Saguenayn keskusta ja jokivarsikin ajettiin, mutta kelistä johtuen ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Näytti siltä, että pohjoispuolen ja eteläisten vuoristojen välissä maasto on ihan lätty. Ei se sitä silti ollut. Satuttiin La Baien ympäristössä tosi kumpuilevaankin maastoon. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. ;)

 Aamulla lähdettiin paluumatkalle kahdeksalta. Minä vielä ohjelmoin koneen ajamaan lännenpää reittiä, että ei jouduta samalle tiellle kuin tullessa. Kenogamissakin näppäsin muutaman kuvan.
Koko pitkä matka Kenogamista Nicoletiin, 400km oli maisemien suhteen kaunis, mutta muuten mitäänsanomaton. Muutamassa kohdassa räppäsi vettä, mutta pääsääntöisesti aurinko paistoi. Lämpötilat pyöri 20-30C välillä.

Trois-Rivieresissä saatiin vaihteeks ajaa isosta sillasta. Tämä oli nyt sellainen, mistä Kaija ei ois tykännyt, kun tässä oli ne "rakennustelineet" vielä paikallaan.

Hotellille saavuttiin ennen kahta. Kuittasin huoneet ja ajettiin paikalliseen pubiin syömään. Ai että oli hyvä ruoka ja palvelu. Palailtiin hotellille mahat pömpöllään ja majoituttiin. Hotelli on hieno vanha munkkiluostari ja täysin remontoitu 2012.

Kiipesin yläkerran kattoterassille ja paistattelin päivää 30 asteen lämpötilassa. Tarjoilija kertoili kartanon historiasta ja ympäristöstä. Kävin irroittamassa papatkin huoneesta sääkanavan lumoista ja komensin terassille. Kelpaspa meidän siellä oleskella...

Nyt kello on yli kymmenen. Oon nukkunut jo kerran istualleni tähän tuoliin. Nyt minäkin luovutan ja painun puhtaisiin valkeisiin lakanoihin... Huomenna Ottawaan, se on moro!

VALMISTA TULI!

Tehtävä suoritettu. Oli kyllä mukava huomata, että meidän retkeä seurataan ja hengessä eletään mukana. Koko päivä on saatu lukea blogista onnitteluja "hautalöydöstä". Kieltämättä meitäkin nauratti ajatus hautausmaalle murtautumisesta. Ei sitten kuitenkaan tarvinnut sitä tehdä.

Päivällä mentiin Dollaramaan ja tehtiin hankintoja. Minä ostin askartelutarvikkeita ja papat kukkalapion ja puutarhasakset. Lisäksi napattiin vielä mukaan peltinen puutarhakoriste. Viereisestä liikkeestä haettiin Reken kans muutama kukka ja multasäkki. Sitten me hurautettiin Kenogamiin.

Minä aloitin autossa askartelun ja papat käänsi maata. Isä napsutteli tuijan oksia lyhyemmäksi, että saatiin kivi näkyviin.

Minä tuppasin kukat multaan. Keskelle tuli isohko daalia, jossa oli yksi avoin kukka ja paljon nuppuja. Hyvin on Leena kouluttanu tuon Reken kukan ostoon. Kyllä se ties tarkkaan minkälaisena ne kukat Veihtilahdeltakin haetaan. Molemmille puolille hieman etupuolelle tuli jotku "mitkälie" kukat, joissa oli pari nättiä valkoista kukkaa ja julumetusti nuppuja. Yhtään enempää ei haluttu rehuja siihen tupata, että on fiksun näköinen hauta. Peltinen kukkakoriste painettiin maahan kiven reunaan, että onpahan jotain väriä, kun kukat aikanaan kuolee tai jänikset syö ne. Toiseen reunaan pistettiin minun askartelema suomenlippu. Lopuksi annettiin vielä reilusti kukille vettä ja sitten vain ihailtiin!

On muuten sen hautausmaan kommein hauta - ja heleposti! Muilla haudoilla kun ei ole kukkia. Tai yhdellä oli silkkikukkia, mutta meillä on oikeita! Voi siinä nurmikonleikkaaja säpsähtää, kun puskasta on ilmestynyt noin nätti hautakivi. Jätettiin tuijaa vielä aika paljon suojaamaan kiveä. Ihan selvästi juuri tuijan ansiosta kivi on pysynyt noin hyvässä kunnossa.

Sittenpä me taas mentiin Tim Hortonsille ja juotiin harjakaiskahvit. Nyt papat on vain pötkötellyt hotellilla ja minä takonut konetta. Jospa me illan päälle ajeltais vielä tuonne jokivarteen bongailemaan niitä valaita ja jos satuttais näkemään muitakin elukoita. Huomennahan meillä on taas siirtymäpäivä. Ajellaan Nicoletiin. Toki koukataan vielä viimeisen kerran Kenogamin kautta, kun huomasin, etten ole ottanut sieltä ainuttakaan kuvaa. Sattuneesta syystä oli eilen jotain muuta mietittävää...

YLÄKUOLOKOHTA (eli käännetään keula kotiin päin)

Niin kerta! Ollaan yläkuolokohdassa. Jos ei mitään muuta jääny ammattikoulusta mieleen, niin se "imu, puristus, työ ja poisto". Yläkuolokohta on se kohta, jossa mäntä käy korkeimmillaan. Tästä alkaa meidänkin paluu takaisin alas.

Meillä on ollut hyvä päivä! Laihat oli Hermannin kahvit aamulla. Kahvin vika, ei Hermannin. Kahdeksalta oltiin jo rattailla. Suunnattiin neulapohjoiseen.

Hotellilta hotellille oli matkaa 218km. Heti Quebecistä lähdettyä alkoi vuoristo - matala, mutta mukava. Liikennettä ei ollut ollenkaan, koska oli lauantai. Keli oli hieno, maisemat hienot ja mieli hyvä... - Paitsi Hermannilla. Herkolla aloi olla tupakit ihan loppu. Se on varotellu jo muutaman päivän, että mistä löydetään tupakkia. Oudommille tiedoks, Reke ei polta, mutta on opetellu irti Nicotinell-pastilleilla. Pastilleita menee hyvään tahtiin...

Muistin jopa yhdellä levikkeellä kuvata meidän autonkin. Tai Nissanihan se vain on. Tämän jälkeen huomattiin yhtäkkiä, että jäiköhän Hermanni kyydistä?! Takapenkiltä ei kuulunu mitään! Sitten kuultiin, että nyt on oikeasti vain YKSI "tupakki" jäljellä. (Hiljaseksihan se vetää).

Saavuttiin Saguenayhin tai tarkemmin Chicoutimiin ennen yhtätoista. Hornastiin Hortonilla lihawrapit ja kahvit nassuun. Siitä käänneltiin keula Kenogamiin, eli Jonquigeen, missä Sakun haudan piti olla. Katselin Googlen satelliitista Kenogamin keskustan hautausmaan ja suunnattiin sinne.
Nähtiin hautausmaa ja ois tarvittu köysiä! Jäsen R72 kävi semmosilla kierroksilla, että näytti lentoon lähtevän! Piti jo ärähtää, että -"Nyt rauhotutte, eikä kukkaa noiju mittää!" Hautausmaalla oli käynnissä uurnanlasku. Komensin pojat paikalleen ja kiersin hautausmaan itsekseni. Hyvin pian mulle selvisi, että tämä on väärä paikka. Ajettiin päämäärättömästi hetken aikaa ja sitten päätin, että on pakko päästä nettiin.

Ajettiin Tim Hortonsille, googlasin ja huomasin, että toinen (se oikea) hautausmaa on tuon edellisen takapuolella. Kaivoin osoitteen naviin ja sehän löytyi! Ajettiin portille ja - se oli lukossa!! Hautausmaan portin kyltti oli oikea, maasto oli oikea, mutta portti lukossa! Portilla oli tiettävästi puhelinnumero portin avaajaa varten. Yritin kahtakin ohikulkijaa saada soittamaan siihen numeroon ja pyytämään avaajaa paikalle. Nämä molemmat vain levitteli käsiään, pahoitteli, eikä ymmärtänyt englantia. Sanoin, että nyt me ostetaan voimapihdit! Eipä oo moni kertonu blogissa murtautuneensa hautausmaalle. Nyt oli jo syytä! Leskeläkin meinas, että kyllä hän vielä aidan yli pääsee. Käveltiin autolle päin ja samalla huomasin, että nyt siellä hautausmaalla kävelee jotain mummuja! Leskeläkin ihan juoksi autoon ja niin teki vanhempi Karsikaskin! Ajettiin portille ja portti oli auki! Siellä oli kaksi vanhempaa mummoa ja nuorempi mies. Esitin niille asiani. Ymmärsivät englantia ja olivat hyvin auttavaisia. Eivät kuitenkaan tienneet Sakun hautaa. Me kierrettiin hautoja ja sitten me kierrettiin hautoja ja sitten me kierrettiin hautoja. Ei löytynyt Sakua! Se tiedettiin, että Sakun ja Ilmin tyttö Sonia Astrid on haudattu neljän kuukauden vanhana tähän hautausmaahan, mutta hänellä ei ole hautakiveä. Sakua ei vain löytynyt...

Meijän Hermanni oli jo ihan down... Helle porotti ja minulla oli jo hätä papoista. Moni kivistä oli nurin, eikä nähty mitä niissä luki. Reken kans yritettiin jo yhtä nostaa, mutta ei voimat riittänyt. Isä Karsikaskin jo päätti yrittää...

Ei auttannu, eikä voimat riittänny. Päätin, että nyt lähetään ja haetaan lisää ohjeita netistä. Päätin mennä maksulliseen nettiin, mutta en päässyt! Ei voinut olla totta! Nyt ku nettiä tarvis, niin ei toimi! Ja taas lähdettiin Hortonsiin. Matkalla ehdotin, että nyt käydään ostamassa rautakanki. Saadaan edes raotella niitä kaatuneita kiviä. Papat vielä jarrutteli... Sanoin, että nyt käännetään viimeinenkin kivi!! Siitä se sanonta lienee saanut alkunsa... Googlasin Sakun hautakiven kuvan taas ja kaiken tiedon mitä aiemminkin. Silti näin, että yhdeksän minuutin päässä pitäisi olla yksi toinen (tai siis kolmas) hautausmaa ja niinpä me ajettiin sinne.

Se hautausmaa näytti heti lupaavalta! Jakauduttiin etsintäpartioihin. Minä kauemmaks, Reke laitaan ja isä keskelle... Monta samanlaista kiveä ja melkein samalta vuodelta. Aurinko porotti ja oli KUUMA! Sakua ei vain löytynyt. Hetken minä jo pelkäsin toistakin raatoa, kun en nähnyt Rekeä hetkeen. Elossa oli kuitenkin. Lopulta totesin, että ei nämä haudat natsaa!

Ehdotin pojille (sille mun isälle ja sille toiselle tosi masentuneelle), että en keksi muuta, ku ajetaan tätä 170 tietä (Boul. du Royaume) pitkin ja käydään joka hautausmaa läpi mikä nähdään. Ajettiin edelliseltä ehkä 200m, niin vasemmalla oli hautausmaa! Puhuin jo rumia! Jos se tuossa on niin...!!
No, päräytettiin auto ympäri ja sillä koko hautausmaalla oli ehkä 100 hautakiveä. Ainoat tuijat (pensaat) kasvoi jo puina. Kuvasta päätellenhän Sakun hauta oli tuijan vieressä. Papat komensin jäämään autoon, kun kävin tarkastamassa sen ainoan tuijapensasaidan. Kun pääsin pensaan päähän, sieltä kurkisti SAKU! - Tuuletin!!!

Nostin kädet ylös ja tuuletin kunnolla! Eivät edes autossa uskoneet todeksi. Oli ihan näin matkanjärjestäjänkin puolesta voittajafiilis. Kyllä helepotti! Siinä se nyt oli Pikkulan Saku! Mies joka on lähtenyt minun naapurista ja on kuollut ennen, tai ainakin samana vuonna, kuin siskon poika Reke on syntynyt (1944). Ja siitä kuolemastakin kului armolliset 31 vuotta, ennen kuin se sama kinkeripiiri on kokenut valon, kun minä oon syntynyt (1975).
Jäsen R72 sanoi heti, että itkis jos kehtais, eikä se kummelmalta tuntunut meistä muistakaan...

Arvatkaapa kahesti, kun tuon päälle hain kompeilematta pitkän pullon viskiä ja löysin vielä Hermannille neljä rasiaa "tupakkia", niin oliko meillä kaikilla hyvä mieli hotellilla. Oli meillä! Reke oli kerenny miettiä jo kaikki sanat millä tavalla kertoo, ettei sitä hautaa löytyny. Jäi neki repliikit käyttämättä! Kyllä nyt hymmyilyttää - kuskiaki! Puhuttiin Sakusta ja Sakun vaimosta Ilma Ottiliasta (Pihlajasaari) ja monesta muusta asiasta, kun isä kysyi, - "Mikä se oli se ottelija?"Kerroin, että Sakun silloinen vaimo. Isä: - "Niin-niin, mutta mikä oli laji?!!"

Huomenna mennään haudalle tykötarpeiden kans ja tehdään siitä oikein suomalainen hauta. Täällähän ne ei haudalle kukkia vie, eikä muutenkaan enemmin koristele. Saattavatpa vielä yllättyä...

Parolan nummia muistellen jäsen R72 piti meille myös iltahartauden tapaillen kotikylän saarnamiehen sanoja...
"...ja erikoisesti minun tulivat mieleeni ne Unkarin lapset, kuinka moninaisissa olosuhteissa ne saavat kärsiä."

Meillä oli todellakin hyvä päivä. Mutta kuten jo sanoin, niin yläkuolokohta on saavutettu. Kun huomenna saadaan hauta kuntoon, sitten katsellaan maisemia ja maanantaina aletaan jo laskeutua alas päin.

Pidän teille kaikille kommentoijille vielä palautepäivän, kunhan kerkeän. Teidän kommentit on meille enemmän kuin tärkeitä! - Kiitos!

KULETAAN SITÄ MUUTAKI KU TUVAN JA TUNKION VÄLIÄ! ;)

Yllättikö? - Ei minuakaan! Tästä taudista on tullut krooninen, niin pakko on mennä. Kun työkaveri kuuli tämänkertaisista matkasuunnitelmista, niin oli hetken hiljaa ja totesi: -"Sulle kyllä pitäis myöntää joku sotilasansiomitali, ku sää jaksat noitten veteraanien kans touhuta!" Ei nämä nyt ihan veteraaneja ole, mutta kovia ukkoja kuitenkin. Pitänee silti myöntää, että jos tämä minun matkaseura reissu reissulta tätä tahtia vanhenee, niin seuraavat on varmaan jo palsamoitu!

Mutta, mistä se ajatus sitten lähti...

Rekehän on jo minun monivuotinen bloginlukija. Edelliset Kanadan reissut seurasi tiiviisti kotoa ja pikkuhiljaa mieli alkoi tehdä itselläkin reissuun. Reijon äidin veli Saku on asunut Quebecissä, Saguenayn Kenogamissa. Kuollut toki jo 40-luvulla ja haudattu sinne. Tällä enolla ei tiettävästi ollut omia lapsia. Reijo alkoi puhumaan, että ois se mukava käydä siellä missä se on asunut. Pitäis mennä ja viedä kukat haudalle. Minä sanoin, että eikai siinä ku hommaa lennot. Sinnehän pääsee!

Itselläni oli tiukasti haaveena lähteä nyt Alaskaan. Ajaa Kalliovuorten yli ja Alaska Hwy ylös. Rengasmatka Alaskassa, sieltä koukaten Klondiken kautta ja Brittiläisen Kolumbian länsivuoristoa alas takaisin Vancouveriin. Suunnitelmat oli aika pitkällä, kun sitten joulukuussa matkakaverille tuli mutkia matkaan ja tästä jouduttiin luopumaan. Tai ei luopumaan, mutta paremminkin siirtämään.

Sanoin isälle tammikuun alussa, että lähe sinä Rekelle kaveriks, niin minä lähen käyttään teitä siellä Kenogamissa. Mummu kuunteli vieressä ja sanoi, -"Lähtiskö pappa vielä Kanadaan..?" (Isähän on käynyt kerran aiemmin Kanadassa). Isä totesi siihen tyynen rauhallisesti, -"Pittäähän sitä nyt Kanatassa käyvä". Otti puhelimen kouraan ja soitti puhelun Hyvinkäälle. Näin oli taas heitetty verkot veteen...

Minä tein pikaisen matkasuunnitelman ja laskin vähän kustannuksia. Googlailin kohteita ja löysin jopa netistä sen Sakun haudan. Pari kannustavaa puhelua, mukavasti maalailtuja mielikuvia matkan sujuvuudesta ja papat oli valmista kauraa. Lennot ostettiin tammikuun 25. päivä.

Siitä alkoi papoilla passien hankkiminen ja minä aloin tutustumaan tarkemmin matkakohteisiin. En ole ollut koskaan liiemmälti kiinnostunut Quebecistä sen ranskankielisyyden vuoksi. Nytpä on sitten hyvä syy kiinnostua. Jonkinlainen haastehan tietenkin on, että me puhutaan isän kans ihan yhtä paljon ranskaa. Mutta haitannekko tuo, ku enhän minä paljon osaa englantiakaan! Onhan tuota pärjätty ja pärjätään nytkin! Ja jos oikein tiukka tilanne tulee, niin toimitaan kuin serkku Arto. Artolta kysyttiin muistaakseni Hevosurheilun haastattelussa, että miten se on pärjännyt Solvallassa niiden ruotsalaisten kans. Arto totesi, ettei hänellä ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Hän puhuu suomea ja se on niiden ongelma jos eivät ymmärrä.

Ja tässä ne nyt sitten on! Jäsen E (81) ja jäsen R (72). Eikös ne vaan näytä melko levollisilta. Lähtöön on aikaa 15 päivää ja 15 tuntia. Pidettiin päivällä palaveria ja nämä vois lähteä vaikka huomenna reissuun. Passit on, sekä dollarit ja pillerit. Näitä ei näköjään tarvi taluttaa, - nämä ossaa! Eikai oo muusta kiinni, ku matkanjohtaja vain selviää samalle lennolle.

Blogin tein taas samalla kaavalla kuin aiemmatkin. Vakilukijoiden on helppo liikkua sivulla, kun asiat löytyvät samoista tutuista paikoista. Oikeasta sivusta löytyy taas lippuja klikkaamalla matkareitti kartalla. Alempaa pääset tutustumaan aikatauluun ja voit käydä linkkejä klikkailemalla kurkistelemassa hotelleihin. Ihan alhaalla on maailmankello, jossa näkyy kelloajat eri kaupungeissa. Kännykällä tai tabloidilla katsellessa sivupalkki ei tule näkyviin, ellet avaa internetnäkymää. Eikä tartte vieläkään oottaa, että kirjottaisin kirjakieltä. Eihän sitä ite ilikiäis etes lukia.

Ja sitten se tärkein...

En tykkää huonoa, jos rekisteröidyt lukijaksi. Ja kommentteja, niitä me lueskeltais taas mielellään. Tiedän, että se ärsyttää, kun kommentoidessa joutuu taas todistelemaan, ettei ole robotti, mutta sille minä en voi mitään. Joillakin on aiheuttanut aiemmin ylitsepääsemätöntä tuskaa kommenttien läpi saanti, mutta jatkakaa yrittämistä. Monesti esimerkiksi eri selainta käyttämällä ongelma on poistunut.

Nyt Koposperä hiljenee, mutta vain hetkeksi. Ihan kohta on lauantai ja 21. päivä. Ennen sitäkin pyrin kertomaan vielä lähdön tunnelmia. Tervetuloa reissuun mukaan uudet ja vanhat kyytiläiset. Sanonpahan vaan, että nyt tulee hyvää settii! Kannattaa pysyä kärryillä!

Ps. Hankin muuten tähän reissuun uuden navigaattorin, - ja ei. Sekään ei puhu ranskaa.