PALUUMATKALLA

Kotiin päin tulossa. Eilen illalla tehtiin jonkinlainen mehtä-/maaseutuajelu. Saguenayn keskusta ja jokivarsikin ajettiin, mutta kelistä johtuen ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Näytti siltä, että pohjoispuolen ja eteläisten vuoristojen välissä maasto on ihan lätty. Ei se sitä silti ollut. Satuttiin La Baien ympäristössä tosi kumpuilevaankin maastoon. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. ;)

 Aamulla lähdettiin paluumatkalle kahdeksalta. Minä vielä ohjelmoin koneen ajamaan lännenpää reittiä, että ei jouduta samalle tiellle kuin tullessa. Kenogamissakin näppäsin muutaman kuvan.
Koko pitkä matka Kenogamista Nicoletiin, 400km oli maisemien suhteen kaunis, mutta muuten mitäänsanomaton. Muutamassa kohdassa räppäsi vettä, mutta pääsääntöisesti aurinko paistoi. Lämpötilat pyöri 20-30C välillä.

Trois-Rivieresissä saatiin vaihteeks ajaa isosta sillasta. Tämä oli nyt sellainen, mistä Kaija ei ois tykännyt, kun tässä oli ne "rakennustelineet" vielä paikallaan.

Hotellille saavuttiin ennen kahta. Kuittasin huoneet ja ajettiin paikalliseen pubiin syömään. Ai että oli hyvä ruoka ja palvelu. Palailtiin hotellille mahat pömpöllään ja majoituttiin. Hotelli on hieno vanha munkkiluostari ja täysin remontoitu 2012.

Kiipesin yläkerran kattoterassille ja paistattelin päivää 30 asteen lämpötilassa. Tarjoilija kertoili kartanon historiasta ja ympäristöstä. Kävin irroittamassa papatkin huoneesta sääkanavan lumoista ja komensin terassille. Kelpaspa meidän siellä oleskella...

Nyt kello on yli kymmenen. Oon nukkunut jo kerran istualleni tähän tuoliin. Nyt minäkin luovutan ja painun puhtaisiin valkeisiin lakanoihin... Huomenna Ottawaan, se on moro!

VALMISTA TULI!

Tehtävä suoritettu. Oli kyllä mukava huomata, että meidän retkeä seurataan ja hengessä eletään mukana. Koko päivä on saatu lukea blogista onnitteluja "hautalöydöstä". Kieltämättä meitäkin nauratti ajatus hautausmaalle murtautumisesta. Ei sitten kuitenkaan tarvinnut sitä tehdä.

Päivällä mentiin Dollaramaan ja tehtiin hankintoja. Minä ostin askartelutarvikkeita ja papat kukkalapion ja puutarhasakset. Lisäksi napattiin vielä mukaan peltinen puutarhakoriste. Viereisestä liikkeestä haettiin Reken kans muutama kukka ja multasäkki. Sitten me hurautettiin Kenogamiin.

Minä aloitin autossa askartelun ja papat käänsi maata. Isä napsutteli tuijan oksia lyhyemmäksi, että saatiin kivi näkyviin.

Minä tuppasin kukat multaan. Keskelle tuli isohko daalia, jossa oli yksi avoin kukka ja paljon nuppuja. Hyvin on Leena kouluttanu tuon Reken kukan ostoon. Kyllä se ties tarkkaan minkälaisena ne kukat Veihtilahdeltakin haetaan. Molemmille puolille hieman etupuolelle tuli jotku "mitkälie" kukat, joissa oli pari nättiä valkoista kukkaa ja julumetusti nuppuja. Yhtään enempää ei haluttu rehuja siihen tupata, että on fiksun näköinen hauta. Peltinen kukkakoriste painettiin maahan kiven reunaan, että onpahan jotain väriä, kun kukat aikanaan kuolee tai jänikset syö ne. Toiseen reunaan pistettiin minun askartelema suomenlippu. Lopuksi annettiin vielä reilusti kukille vettä ja sitten vain ihailtiin!

On muuten sen hautausmaan kommein hauta - ja heleposti! Muilla haudoilla kun ei ole kukkia. Tai yhdellä oli silkkikukkia, mutta meillä on oikeita! Voi siinä nurmikonleikkaaja säpsähtää, kun puskasta on ilmestynyt noin nätti hautakivi. Jätettiin tuijaa vielä aika paljon suojaamaan kiveä. Ihan selvästi juuri tuijan ansiosta kivi on pysynyt noin hyvässä kunnossa.

Sittenpä me taas mentiin Tim Hortonsille ja juotiin harjakaiskahvit. Nyt papat on vain pötkötellyt hotellilla ja minä takonut konetta. Jospa me illan päälle ajeltais vielä tuonne jokivarteen bongailemaan niitä valaita ja jos satuttais näkemään muitakin elukoita. Huomennahan meillä on taas siirtymäpäivä. Ajellaan Nicoletiin. Toki koukataan vielä viimeisen kerran Kenogamin kautta, kun huomasin, etten ole ottanut sieltä ainuttakaan kuvaa. Sattuneesta syystä oli eilen jotain muuta mietittävää...

YLÄKUOLOKOHTA (eli käännetään keula kotiin päin)

Niin kerta! Ollaan yläkuolokohdassa. Jos ei mitään muuta jääny ammattikoulusta mieleen, niin se "imu, puristus, työ ja poisto". Yläkuolokohta on se kohta, jossa mäntä käy korkeimmillaan. Tästä alkaa meidänkin paluu takaisin alas.

Meillä on ollut hyvä päivä! Laihat oli Hermannin kahvit aamulla. Kahvin vika, ei Hermannin. Kahdeksalta oltiin jo rattailla. Suunnattiin neulapohjoiseen.

Hotellilta hotellille oli matkaa 218km. Heti Quebecistä lähdettyä alkoi vuoristo - matala, mutta mukava. Liikennettä ei ollut ollenkaan, koska oli lauantai. Keli oli hieno, maisemat hienot ja mieli hyvä... - Paitsi Hermannilla. Herkolla aloi olla tupakit ihan loppu. Se on varotellu jo muutaman päivän, että mistä löydetään tupakkia. Oudommille tiedoks, Reke ei polta, mutta on opetellu irti Nicotinell-pastilleilla. Pastilleita menee hyvään tahtiin...

Muistin jopa yhdellä levikkeellä kuvata meidän autonkin. Tai Nissanihan se vain on. Tämän jälkeen huomattiin yhtäkkiä, että jäiköhän Hermanni kyydistä?! Takapenkiltä ei kuulunu mitään! Sitten kuultiin, että nyt on oikeasti vain YKSI "tupakki" jäljellä. (Hiljaseksihan se vetää).

Saavuttiin Saguenayhin tai tarkemmin Chicoutimiin ennen yhtätoista. Hornastiin Hortonilla lihawrapit ja kahvit nassuun. Siitä käänneltiin keula Kenogamiin, eli Jonquigeen, missä Sakun haudan piti olla. Katselin Googlen satelliitista Kenogamin keskustan hautausmaan ja suunnattiin sinne.
Nähtiin hautausmaa ja ois tarvittu köysiä! Jäsen R72 kävi semmosilla kierroksilla, että näytti lentoon lähtevän! Piti jo ärähtää, että -"Nyt rauhotutte, eikä kukkaa noiju mittää!" Hautausmaalla oli käynnissä uurnanlasku. Komensin pojat paikalleen ja kiersin hautausmaan itsekseni. Hyvin pian mulle selvisi, että tämä on väärä paikka. Ajettiin päämäärättömästi hetken aikaa ja sitten päätin, että on pakko päästä nettiin.

Ajettiin Tim Hortonsille, googlasin ja huomasin, että toinen (se oikea) hautausmaa on tuon edellisen takapuolella. Kaivoin osoitteen naviin ja sehän löytyi! Ajettiin portille ja - se oli lukossa!! Hautausmaan portin kyltti oli oikea, maasto oli oikea, mutta portti lukossa! Portilla oli tiettävästi puhelinnumero portin avaajaa varten. Yritin kahtakin ohikulkijaa saada soittamaan siihen numeroon ja pyytämään avaajaa paikalle. Nämä molemmat vain levitteli käsiään, pahoitteli, eikä ymmärtänyt englantia. Sanoin, että nyt me ostetaan voimapihdit! Eipä oo moni kertonu blogissa murtautuneensa hautausmaalle. Nyt oli jo syytä! Leskeläkin meinas, että kyllä hän vielä aidan yli pääsee. Käveltiin autolle päin ja samalla huomasin, että nyt siellä hautausmaalla kävelee jotain mummuja! Leskeläkin ihan juoksi autoon ja niin teki vanhempi Karsikaskin! Ajettiin portille ja portti oli auki! Siellä oli kaksi vanhempaa mummoa ja nuorempi mies. Esitin niille asiani. Ymmärsivät englantia ja olivat hyvin auttavaisia. Eivät kuitenkaan tienneet Sakun hautaa. Me kierrettiin hautoja ja sitten me kierrettiin hautoja ja sitten me kierrettiin hautoja. Ei löytynyt Sakua! Se tiedettiin, että Sakun ja Ilmin tyttö Sonia Astrid on haudattu neljän kuukauden vanhana tähän hautausmaahan, mutta hänellä ei ole hautakiveä. Sakua ei vain löytynyt...

Meijän Hermanni oli jo ihan down... Helle porotti ja minulla oli jo hätä papoista. Moni kivistä oli nurin, eikä nähty mitä niissä luki. Reken kans yritettiin jo yhtä nostaa, mutta ei voimat riittänyt. Isä Karsikaskin jo päätti yrittää...

Ei auttannu, eikä voimat riittänny. Päätin, että nyt lähetään ja haetaan lisää ohjeita netistä. Päätin mennä maksulliseen nettiin, mutta en päässyt! Ei voinut olla totta! Nyt ku nettiä tarvis, niin ei toimi! Ja taas lähdettiin Hortonsiin. Matkalla ehdotin, että nyt käydään ostamassa rautakanki. Saadaan edes raotella niitä kaatuneita kiviä. Papat vielä jarrutteli... Sanoin, että nyt käännetään viimeinenkin kivi!! Siitä se sanonta lienee saanut alkunsa... Googlasin Sakun hautakiven kuvan taas ja kaiken tiedon mitä aiemminkin. Silti näin, että yhdeksän minuutin päässä pitäisi olla yksi toinen (tai siis kolmas) hautausmaa ja niinpä me ajettiin sinne.

Se hautausmaa näytti heti lupaavalta! Jakauduttiin etsintäpartioihin. Minä kauemmaks, Reke laitaan ja isä keskelle... Monta samanlaista kiveä ja melkein samalta vuodelta. Aurinko porotti ja oli KUUMA! Sakua ei vain löytynyt. Hetken minä jo pelkäsin toistakin raatoa, kun en nähnyt Rekeä hetkeen. Elossa oli kuitenkin. Lopulta totesin, että ei nämä haudat natsaa!

Ehdotin pojille (sille mun isälle ja sille toiselle tosi masentuneelle), että en keksi muuta, ku ajetaan tätä 170 tietä (Boul. du Royaume) pitkin ja käydään joka hautausmaa läpi mikä nähdään. Ajettiin edelliseltä ehkä 200m, niin vasemmalla oli hautausmaa! Puhuin jo rumia! Jos se tuossa on niin...!!
No, päräytettiin auto ympäri ja sillä koko hautausmaalla oli ehkä 100 hautakiveä. Ainoat tuijat (pensaat) kasvoi jo puina. Kuvasta päätellenhän Sakun hauta oli tuijan vieressä. Papat komensin jäämään autoon, kun kävin tarkastamassa sen ainoan tuijapensasaidan. Kun pääsin pensaan päähän, sieltä kurkisti SAKU! - Tuuletin!!!

Nostin kädet ylös ja tuuletin kunnolla! Eivät edes autossa uskoneet todeksi. Oli ihan näin matkanjärjestäjänkin puolesta voittajafiilis. Kyllä helepotti! Siinä se nyt oli Pikkulan Saku! Mies joka on lähtenyt minun naapurista ja on kuollut ennen, tai ainakin samana vuonna, kuin siskon poika Reke on syntynyt (1944). Ja siitä kuolemastakin kului armolliset 31 vuotta, ennen kuin se sama kinkeripiiri on kokenut valon, kun minä oon syntynyt (1975).
Jäsen R72 sanoi heti, että itkis jos kehtais, eikä se kummelmalta tuntunut meistä muistakaan...

Arvatkaapa kahesti, kun tuon päälle hain kompeilematta pitkän pullon viskiä ja löysin vielä Hermannille neljä rasiaa "tupakkia", niin oliko meillä kaikilla hyvä mieli hotellilla. Oli meillä! Reke oli kerenny miettiä jo kaikki sanat millä tavalla kertoo, ettei sitä hautaa löytyny. Jäi neki repliikit käyttämättä! Kyllä nyt hymmyilyttää - kuskiaki! Puhuttiin Sakusta ja Sakun vaimosta Ilma Ottiliasta (Pihlajasaari) ja monesta muusta asiasta, kun isä kysyi, - "Mikä se oli se ottelija?"Kerroin, että Sakun silloinen vaimo. Isä: - "Niin-niin, mutta mikä oli laji?!!"

Huomenna mennään haudalle tykötarpeiden kans ja tehdään siitä oikein suomalainen hauta. Täällähän ne ei haudalle kukkia vie, eikä muutenkaan enemmin koristele. Saattavatpa vielä yllättyä...

Parolan nummia muistellen jäsen R72 piti meille myös iltahartauden tapaillen kotikylän saarnamiehen sanoja...
"...ja erikoisesti minun tulivat mieleeni ne Unkarin lapset, kuinka moninaisissa olosuhteissa ne saavat kärsiä."

Meillä oli todellakin hyvä päivä. Mutta kuten jo sanoin, niin yläkuolokohta on saavutettu. Kun huomenna saadaan hauta kuntoon, sitten katsellaan maisemia ja maanantaina aletaan jo laskeutua alas päin.

Pidän teille kaikille kommentoijille vielä palautepäivän, kunhan kerkeän. Teidän kommentit on meille enemmän kuin tärkeitä! - Kiitos!

ORLEANSIN SAARELLA (@ Ile d'Orleans)

Herkko oli aamulla onnistunut kahvinkeitossa ja minua odotti valmiit kahvit kun heräsin. Tässä hotellissa meillä ei ole maksettua aamupalaa, joten ollaan kylmälaukun varassa. Eipä silti, vielä on ruisleipää. Minun aamu oli muuten aika takkuinen. Netti ei toiminut. Ei sitten yhtään! Käytävällä toimi ja pihalla, mutta ei meidän huoneessa. Lähdin tuskissani hakemaan meille uudet kahvit respasta ja palatessa kaadoin yhden mukin käytävälle. Ei hampaita naurattanu...

Yhdeltätoista lähdettiin syömään. Ajeltiin ristiin rastiin ja lopulta päädyttiin baariin lähelle hotellia. Nämä kun täällä on vähän hitaita, niin silloinhan oli vasta aamiaisaika. Tilasin meille Clubit ja saatiin mahamme täyteen.

Sanoin ruokaa odotellessa, että mitenkähän siellä on mummua kotona valvottanu, ku se on lukenu meidän autoiluista, eikä oo saanu meitä skypelläkään kiinni. - Samassa soi puhelin. Kerroin pikaisesti kaiken olevan kunnossa ja lupasin skypettää, kun yhteydet taas pelaa.

Ajettiin hotellille pitämään sadetta. Täällä siis todellakin satoi. Eihän saarelle sateella kannattanut lähteä. Nämä meidän papat muutti sujuvasti mielensä ja päätti lähteä mukaan, kun lähden. Nettiyhteys olikin palannut ja sain skypetettyä kotiin. Olihan sitä mummua jännänny, että miten menee, ku blogi oli kuulemma jääny niin jännään kohtaan!
Kahdelta startattiin reissuun, vaikka taivas oli vielä pilvessä. Välillä pilvien välistä killotti oikeinkin nätisti ja oli kuitenkin lämmin. Päästiin taas ajamaan yksi riippusilta...

Ajoin saaren Quebecin puoleiseen kärkeen ja pysähdyttiin ihmettelemään maisemia. Olisipa vain ollut aurinkoisempi keli.

Jatkettiin matkaa saaren etelärantaa, kun takapenkiltä kuului: -"Tämä on ollu hyvä päivä!".
Olikin se reitti mukava ajaa. Vähän väliä pieniä kyliä, viinitarhoja, mansikanviljelijöitä, pottufarmareita ja niitä rattoreita! Saari on 34km pitkä ja 8km leveä. Jotenkin minulla oli koko ajan tunne, että ollaan Ranskassa. Eipä silti, se tunne oli jo Montrealissa.

Ja varmasti joka kylässä oli kirkko tai kaks! Mitäpä teijän silimä sannoo? Onko tuon kirkon torni vähän vinksallaan?

Palatessa huomattiin, että niin kuin Mervi sanoi, niin sehän on bingoilta! Ehottelin pysähdystä, mutta isä meinas, että mihin se ne ostoskortit lykkää, ku huomenna lähetään?!

Käytiin vielä illalla nassuttelemassa pihvit, että jaksetaan nukkua. Oli ihan syötävät, eikä ulkonäkökään ollut yhtään hullumpi.

Aamulla me sitten lähdetään Kenogamiin! Eli sinne Saguenayhin. Tuskin uskallan edes aatella mitä tarkoittaa "aamulla". Voi olla, että hätäsemmät istuu jo kahden jälkeen sängyn laidalla villasukissaan ja lippalakki päässä. Nyt ajetaan suoraan. Ei katella yhtään Veivarinperää.
Pitänee laittaa jo kone kiinni ja mennä itekki nukkumaan. Kohta ne meinaan herää, ku onhan kello jo yhdeksän ja nämä on nukkuneet jo tovin...

HIPASUSTA EI OTETA...

Sitäpä ollaan Quebec Cityssä! Aamu alkoi tavanomaisesti ja papat kävi itsekseen syömässä. Kerättiin romut nippuun ja käänneltiin Nissanin keula kohti Drummondvilleä. Tämä siksi, kun haluttiin ajaa Quebeciin eteläpuolta. Ajeltiin Montrealin pohjoispuolelta eteläpuolelle aamuruuhkassa. Ei nyt kovinkaan pahassa, mutta olihan tuolla autoja.

Vähän ennen St. Laurent-joen alittavaa tunnelia heräsin siihen, että molemmat papat huutaa kuin hinaajat! Näin Nissanin keulan edessä Minin katon ja polkasin liinat kiinni! Oli muuten hyvät jarrut ja poijilla tais tulla housupyykkiä. Ei osuttu, eikä meihin osuttu, mutta ei ollut varmaankaan monesta sentistä kiinni. Nooh, joka reissulla pitää näköjään olla joku tilanne. Viimeks mummuja herättelin ajamalla Hancockin sillalle vievää tietä vastavirtaan.

Drummondvilleen saakka ajoin highwayta ja sen jälkeen etsin reitin sivumpaa. Ajettiin 116 tietä itään. Tie kulki villestä villeen. Victoriaville, Princeville, Plessisville... Tulin siihen tulokseen, että niillä seuduilla asui mahottomasti eläkeläisiä. Jokaisen talon pihalla oli pitkät pinot polttopuita. Nähtiin älyttömän suuria peltovainioita ja välillä taas kumpuilevaa maastoa. Oli myös pätkiä, että ei tiennyt ollaanko Quebecissä vai Veivarinperällä. Bongattiin Rekelle myös muutama rattori.

Ajettaessa kylästä toiseen, joka kylästä löytyi lähes samanlainen terävätorninen kirkko. Ja ne sähköjohdot! Ne oli niin ihanasti rempallaan. Yhdessä risteyksessä tuli piiiiitkä rekka suoraan päin. Löysin Nissanista kuitenkin pakin ja pääsin väistämään. Kuski sompaili siihen malliin, kun se olisi ollut ihan normijuttu. - Kai se sitä sille olikin.

Lähestyttäessä Quebeciä kurvattiin kauppaan. Haettiin kylmälaukkuun vähän kinkkua ja juustoa. Papat huomas lihatiskissä grillattua kananrintaa. Hieroivat kai ensin itse kauppaa ja sitten hakivat minut hätiin. Minä yritin vähän toppuutella, että ei kai me tuommosta. Syötäis oikein kunnolla ja... - Ei auttanu! Meni naamat niin pahasti, että piti ostaa rintapalat. Niin ne sitten onnessaan nassuttivat niitä auton takapenkillä.

Muutin taas vähän navigaattorin määrityksiä ja ajoin Levisiin. Olin jo kotona katsonut, että vastarannalta, Levisin lauttarannasta saisi varmaankin parhaat valokuvat Quebecin vanhasta kaupungista. Noh, korkeammalta keskustasta olisi saanut komeammat, mutta onpahan nyt muutama kuva napattu.

Kuvaamisen jälkeen taas matka jatkui. Lähdettiin kiertämään sillan kautta Quebecin puolelle hotellille. Satuttiin vaihteeks iltapäiväruuhkaan. Ei sekään paha ollut, mutta tarkkana sai ramppeja ja kaistoja seuratessa olla.

Hotelli meillä on kaupungin itäpuolella. Tosi tilava ja ennen kaikkea valoisa huone. Pojatkin sai taas näkymän risteykseen, niin pääsevät laskemaan liikennettä. Minä aion huomenna käydä ajamassa Ile d'Orleansin ympäri. Se on se saari joessa kaupungin edustalla. Papat ei aikonu lähteä, niin öllöttäköön täällä. (Ehkä niillä ei ole enää puhtaita housuja?!) Aamuksi ja iltapäiväksi on luvannut ukkosta. Illalla pitäisi olla aurinkoista. Lämpöä kuitenkin lupailee taas +25 astetta.
Ja niille mummuille tiedoks, että ei nuille kovin pahoja traumoja näytä jääneen. Kuorsata jyristävät niin, että seinät tärisee. Onhan se kellokin jo toki kohta ilta kymmenen...